maanantai 7. heinäkuuta 2014

Hyvästejä ja kyyneleitä

Lauantaina koululla oli kevätjuhla. Oli kaikenlaista ohjelmaa, lauluja, näytelmä, puheita, lahjojen jakoa sekä tietysti juhlittiin kymppiluokkalaisten valmistumista. Juhlan aluksi näytettiin Krisun tekemä koulun esittelyvideo, jonka voi käydä katsomassa koulun uusilta nettisivuilta sitten joku päivä, kun se sinne laitetaan.

Koulun kuoro lauloi


Eskarit oli tehneet hauskan näytelmän


Dawit piti valmistuneiden puheen


Juhlan jälkeen räpsittiin kuvia oikein urakalla :)


Dawit ja Anwar valmistuivat luokkansa parhaimpina poikina. Kaikkein paras oli kuitenkin Hajiba, ja olikin ihan mahtavaa, että juuri tyttö oli luokkansa paras. Tytön menestys yllätti monet vanhemmatkin.

Loppupäivä hengailtiin lasten kanssa ja hyvästeltiin jo kotiin lähteviä. Vähitellen alkoi oikeasti tuntua silta, että tää oli nyt tässä..


Heidi opetti Haymanotia sanomaan meidän nimiä. Mieletön suoritus pojalta, joka on syntynyt kuurona, eikä oo koskaan kuullut mitään äänteitä tai muuta. Niin ihana! ♥




Haymanot opetteli myös sanomaan oman sekä sisarustensa nimet, 
hyvin löytyy Haymanot, Yelekal ja Workenesh ;)



Akrobatiaa ;)

Yelekal ja Haymis näyttää taitojaan :)



Sunnuntaiaamuna herättiin aikaisin, käytiin Heidillä aamupalalla ja pakattiin tavarat autoon. Oli ihan hirveetä lähteä ja sanoa heipat kaikille kavereille, varsinkin läheisiksi tulleille kympeille, joita ei välttämättä näe enää koskaan. Ei ollut helppoa, kyyneleet valui mulla ja niillä. Ihanien ihmisten luota lähteminen on aina vaan niin vaikeeta.

Bussimatka oli vähintäänkin mielenkiintoinen.. Oltiin siis vuokrattu bussi vaan meille ja oppilaille, mutta sitten osa oppilaista ei tullutkaan, ja kuski päätti lähteä hakemaan lisää porukkaa Hosainan bussiasemalta. Tää oli viel ihan ok, kun pysyttiin tiukkana sen suhteen, että jokaisella oppilaalla pitää olla oma penkki, et ne ei joudu istumaan missä sattuu. Yks oppilas oli vähän matkapahoinvointinen ja oksensi pari kertaa, mutta onneks oli muovipusseja, ei syntyny sen suurempaa hässäkkää. Oltiin sovittu yhden koulun open tulkkauksen välityksellä, että pysähdytään matkalla syömään, koska matka kestää n. 4-5 tuntia ja oppilaat ei olleet ehtineet syömään aamupalaa. Pysähdyspaikalla kuski ilmoitti että vaan 10 min tauko, mutta sanottiin et oppilaiden on pakko syödä, ja otettiin oma aikamme. Onneks kyydissä oli yks paikallinen joka puhui hyvin englantia, niin pystyttiin kommunikoimaan kuskille, joka puhui vaan amharaa. Koitettiin selittää, että jos me on kerran maksettu se bussi niin se ei oo julkinen bussi vaikka kyytiin on otettukin muita ihmisiä, vaan se on edelleen meidän tilausbussi, ja me saadaan päättää pysähdyksistä, niinkun asia oikeesti oli. Joka tapauksessa lapset sai masut täyteen ja se oli tärkeintä :)

Vähän matkaevästä niin jaksaa taas :)


Meidän matkatiimiä :)


Isoveli on hyvä unikaveri :)

Noh, matka jatkui, ja hetken päästä tiepoliisi pysäytti meidät, mitä tapahtuu tolla matkalla yleensä reilut kymmenen kertaa, eli ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi että tää poliisi ottikin autosta kilvet irti. Hetken aikaa kuski ja sen kaveri siinä selvitteli asiaa, ja lopulta saatiin eturekkari takasin ja päästiin jatkamaan matkaa. Ilmeisesti kuskilla oli varaa maksaa vaan toisen kilven palautuksesta, koska nää tilanteet selvitetään täällä usein kahden kesken lompakon avustuksella. Addikseen saavuttuamme käytiin heittämässä meidän tavarat vierastalolle, ja jatkettiin matkaa ympäri kaupunkia. Matkan varrella tiputeltiin oppilaita koteihinsa. Jossain välissä englantia puhuva matkustaja kysyi, että olikos meillä joku menossa bussiasemalle, että oltiin jo jokunen aika sitten ajettu sen ohi. Kuski oli ilmottanut asiasta vaan amharaksi, ja kaikki meidän amharaa osaavat matkatiimiläiset on kuuroja, minkä kuski hyvin tiesi. No ei muuta kun bussi ympäri pienellä sivukujalla ja takaisin. 

Addiksen liikenne oli hiljaiselon jälkeen aika hämmentävää..

Jonkin aikaa kurvailtuamme saavuttiin matkan päätepisteeseen, Mother Teresen orpokotiin. Mua alkoi jo porteilla itkettämään, mutta pystyin vielä hillitsemään itseni. Lähdettiin ensin viemään poikien tavaroita poikien asuntolaan. Voi apua, tällä matkalla tirautin ekat pienet kyyneleet, onneks kukaan ei huomannut. Mother Teresen orpokoti on samalla sairaala, hoitokoti ja ties mikä. Poikien asuntolaan käveltiin sairaalaosaston läpi, vanhojen, sairaiden, kuolevien ihmisten keskeltä. Haju oli ihan kauhea, voitte kuvitella kun sekoittaa kaikkien ihmiseritteiden, tulehtuneiden ja mätivien haavojen ja tunkkaisen vuodeosaston hajun.. Poikien huone oli vähän armeijan huoneita muistuttava, rautaisia kerrossänkyjä vieri vieressä, sängyillä sairaita ihmisiä. Ei ketään muuta nuorta, onneks pojilla on sentään toisensa. 

Pahinta oli viedä perheen sisko, Workenesh omaan huoneeseen. Sinnekin käveltiin samanlaisten osastojen läpi, sekä vastasyntyneiden ja sairaiden vauvojen huoneen läpi. Mua itkettää vieläkin kun ajattelen sitä paikkaa. Workenesh jäi sinne ihan yksin, ilman sisaruksiaan, joita ei tuu kesän aikana juurikaan näkemään. Kukaan tuolla paikassa ei osaa viittoa, eikä siellä oo kuulemma yhtään kaveria. Workenesh itki niin lohduttomasti kun joutui jäämään sinne, ja samoin mä. Tuntui niin äärettömän pahalta, ei toi oo oikea paikka näille sisaruksille, keskellä sairaita ja kuolevia ihmisiä ilman ketään juttukaveria, tai edes viittovaa työntekijää. Oli niin vaikea lähteä, en muista koska musta on viimeks tuntunut näin kamalalta.


Viimeiset halaukset


Ainut kuva jonka uskalsin tuolla ottaa. Tässä lastenosasto, kaikkein kivoimman näköinen, kuvia seinällä ja tässä huoneessa on jopa ikkunat. Sisarukset asuu huoneissa, joissa näiden pinnasänkyjen tilalla on rautaisia kerrossänkyjä.

Maanantaina lähdettiin vielä käymään kaupungilla, oli niin outoa Hosainan hiljaiselon jälkeen. Näin esimerkiks ekaa kertaa kuuteen viikkoon liikennevalot. Ihmisiä oli ihan joka puolella, mikä on ihan ymmärrettävää kun täällä asuu nykyään melkein 5 miljoonaa asukasta..






Videopätkä Addiksen hulinasta



Nyt lähdetään lentokentälle, alle vuorokauden päästä ollaan Suomen kamaralla. Tosi outoa, en vieläkään käsitä ettei enää olla kuurojen koululla, ja että ne oppilaat ei oo enää kävelymatkan päässä..


♥ Minna

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Loppurutistus

Viimeinen viikko on mennyt ihan hujauksessa, joka päivä aamusta iltaan on ollut täynnä ohjelmaa ja hommia. Alkuviikosta pidettiin poikien asuntolassa tupatarkastus Heidin ja asuntolanhoitaja Binyamin kanssa. Jokainen oppilas toi kesäksi säilöön petivaatteensa ja koulupukunsa, joiden kunto ja määrä me sitten tsekattiin. Homma hoitui hyvin nelikielisesti amhara-englanti-suomi-viittoma -sekoituksella, ja jopa ymmärrettiin kaikki toisiamme. Binyam viittoi tavaroita tuovan oppilaan huoneen numeron ja Heidi huuteli "hulet sheets, and päiväpeitto" ja mä koitin pitää kirjaa kunkin oppilaan palauttamista tavaroista. Hyvin saatiin homma pakettiin parissa päivässä ja Binyamkin oppi sanomaan "päiväpeitto".

Maanantai-iltana pyysin Haymanotin ja hänen siskonsa Workeneshin askartelemaan. Ajatuksena oli, että sisarukset tekevät veljelleen Yelekalille yllärilahjan. Yelekal on heidän vanhempien kuoleman jälkeen, alle 10-vuotiaasta saakka huolehtinut muista sisaruksista kuin aikuinen, enkä yhtään ihmettele, että hän on tosi vakava ja kantaa kaikkia maailman murheita hartioillaan. Aattelin, että vois olla kiva tehdä joku yllätys ja vähän piristää, ennenkun koulu loppuu ja he lähtevät kesäksi Addikseen orpokotiin. Tehtiin siis yhdessä hieno valokuvakirjanen, johon sisarukset rustasivat valokuvien lisäksi kiitoskirjeet ja kirjoitettiin myös diplomi maailman parhaalle veljelle :)

Askartelutalkoot

Parhaalle veljelle, rakkaudella

Yelekal tykkäsi :)

Kun vanhemmat sisarukset valmistuvat kolmen vuoden päästä, he eivät enää pääse orpokotiin asumaan. Se huolettaa varsinkin Yelekalia; kuinka heidän sitten käy, missä asuvat ja joutuvatko asumaan erillään, kuinka saavat vuokrat maksettua ja ruoat ostettua... Kerrottiin sisaruksille samalla, että me halutaan heidän nyt keskittyvän kouluun ja toivottiin, ettei heidän tarvitsisi huolehtia mistään muusta, että Yelekalkin voisi olla ees vähän niinkun muutkin tavalliset teinipojat, ilman jokapäiväistä musertavaa huolta sisaruksistaan. Luvattiin siis auttaa heitä koulumaksuissa, sekä ruoan ja vuokran kanssa tulevaisuudessa, jos vain hoitavat tän koulun nyt ensin kunnialla loppuun.

Tiistaina lähdettiin käymään läheisessä päiväkodissa, jonka omistajan, Itetun, sukulaisen hautajaisissa oltiiin viime viikolla. Voi että ne lapset on vaan niin suloisia, pieniä ihanuuksia! Osa on vasta oppinut kävelemään, osa on jo varmaan kouluikäisiä.

 
Itetun ihanat lapset :)


  

Lapsilla oli musiikin koe, kukin kävi vuorollaan laulattamassa ryhmää Afrikkalaiseen tapaan.

Lapset saivat takaisin kokeensa. Tehtävänä oli ollut piirtää omena. Kaikki pääsivät läpi ja saivat paljon kehuja, jee! :)

Keskiviikkoaamuna koululle pölähti parinkymmenen oululaisen nuoren joukko. Ovat porukalla kiertämässä Etiopiaa autolla kolmen viikon ajan. Pitivät mahtavan aamunavauksen, kiertelivät koulua ja lähtivät sitten kohti Addista. Olipa piristävää pitkästä aikaa jutella suomalaisten kanssa! Toki siis ollaan Heidinkin kanssa edelleen puheväleissä, mutta sen lisäksi siis ;)

Viimeisellä opetustunnilla harjoiteltiin kasiluokkalaisten kanssa kehumista ja pidettiin valokuvanäyttely kaikkien Precious Me -kuvista. 
 
Kasien viimeisellä tunnilla puhuttiin selän takana paljon hyvää.

Näyttelypöytä

Torstaina käytiin läpi kaikki koululle tulleet lahjoitustavarat ja tehtiin oppilaille niistä lahjapaketteja. Tavaraa oli melkosesti, ja ihan kaikki menivät tarpeeseen!

Lahjoitustavarat jakoon

Tytöt saivat Ilveksen pelikamppeet

Poikien futisjoukkue sai pelipaidat suoraan Englannista, Newcastlesta

Haymiksen täytyy vielä vähän kasvaa tähän paitaan

Eilen illalla käytiin teettämässä kuvia keskustassa viimeisen kerran. Ollaan käyty joka viikko teettämässä yhdessä ja samassa liikkeessä, koska tarvitsin mun kursseja varten joka viikko kuvia oppilaista ja siinä liikkeessä ne tekee tosi hyvälaatuisia kuvia (mikä ei siis ole ollenkaan yleistä täällä). Tällä kertaa reissussa menikin puolitoista tuntia, kun ensin meni sähköt ja sitten kuvientekokone temppuili. Juteltiin siinä odotellessa työntekijän kanssa, ja kysyttiin hänen nimeään. Esitteli itsensä SAMIKSI. Mitä ihmettä, kuinka voi olla täällä Sami -niminen, ihan suomalaisittain kirjoitettuna? :D 

Netti ei ole toiminut täällä koko Hosainassa pariin päivään, ja nytkin pätkii parin minuutin välein. Mentiin valokuvien teettämisen jälkeen vielä iltapalalle Lemmaan, ja siellä telkusta tuli joku tosi vakavan oloinen sotaohjelma. Vähän alkoi mielikuvitus laukkaamaan sitä katsellessa, kun tiesi, että netti on kaatunut ja yhtäkkiä tulee sellasta ohjelmaa, eikä jalkapalloa, mitä yleensä tulee koko ajan.. Toivottiin että ohjelma on historiallinen dokkari eikä uutiset.

Ollaan tehty kymppiluokkalaisen Kolokin kanssa mulle matkamuistoksi kaulakorua puutyöluokassa. Vitsi miten taitava se on, aivan upea afrikkakoru syntyi ihan noin vaan! Oon ihan supertyytyväinen, mun arvokkain matkamuistoni :)

Kolok teki tosi tarkkaa työtä

Sinitakkinen puutyön opettaja Lemma on opiskellut opettajaksi Turussa :)

Tekefa a.k.a. Snoop Dogg menossa mukana

Tällä viikolla on ns. vanhempien viikko. Joidenkin oppilaiden vanhemmat ja sisarukset on tulleet jo alkuviikosta koululle ja he asuvat lasten kanssa asuntoloissa. Koulu järjestää tällä viikolla joka päivä vanhemmille ja sisaruksille viittomakielen opetusta. Ihan mahtava ajatus tasoittaa oppilaiden kivistä tietä näin, pienin askelin kohti suvaitsevaisuutta ja ehjempiä perheitä :)

Huomenna on kevätjuhla ja sitten kouluvuosi onkin taputeltu, samoin kun meidänkin reissumme alkaa olla. Sunnuntaiaamuna lähdetään pikkubussilla kohti Addista. Ajateltiin ottaa kyytiin mukaan niin monta oppilasta kuin mahtuu, koska tosi moni kuitenkin suuntaa kohti pääkaupunkia, ja monilla ei ole vanhempia jotka tulisi hakemaan. Eilen soiteltiin Mother Teresen orpokotiin Addikseen ja sovittiin, että saatetaan ainakin pikku-Haymis, Workenesh ja Yelekal ihan perille saakka, ja käydään katsomassa että millaiseen paikkaan nää meidän ottosisarukset kesäksi menee. Mua itkettää jo nyt kun ajattelen sitä hetkeä, kun joudutaan jättämään heidät sinne, en tiiä miten ikinä selviän sunnuntaista..

Näihin yöilmapallopelitunnelmiin päättyi tämä päivä :)

 ♥ Minna

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Viimeinen viikko käynnistyy

Tässä oikein kunnon videopläjäys, pääsette mukaan hetkiin ja tunnelmiin! :)

Torstai-iltana täällä vietettiin 10-luokkalaisten valmistujaisia. Niinkuin kerroinkin jo aiemmin, oppilaat suunnitteli ja toteutti koko illan omin kätösin, ja upeat juhlat saivatkin aikaan! Ohjelmaa oli vaikka minkä sorttista, oli lauluja ja näytemä, ruokia, juomia ja puheita. Ja vitsi mitä pukuja, wau! Tytöt oli tehneet itselleen aivan upeat mekot, ihan itse. Oli niin erilaiset valmistujaiset kun vaikka Suomessa yleensä on, puhumattakaan jenkkien menosta. Täällä koristeina toimivat kaiken maailman joulukoristeet, rantapallot, kaikki mitä oli vaan löydetty. Lattialle oli levitetty heinää, niinkun täällä on tapana aina suurimmissa juhlissa tehdä. Kuvat ja videot kertokoon enemmän. Tosi mahtava ilta, ihanaa että päästiin osallistumaan!


Valmistujaispotretti, bongaatko ferenzi-Heidin? ;)


Pojat ykköset yllä


Punaisen maton loisteessa :)


Kymppien lauluesitys




Koulun pappi/kuraattori johtaa laulua :)




Näytelmä sisälsi mm. eläviä kanoja ja naiseksi pukeutuneita miehiä


Näytelmä loppui musikaalityylisesti :)



Perjantaina oli 8-luokkalaisten Precious Me -päivä. Tytöt tykkäsi taas ihan tosi kovasti laittautua ja poseerata, mutta melkein kaikki pojat oli jotenkin vaisuja. Tässä luokassa ei vielä oo sellasta samanlaista ryhmähenkeä kuin kympeillä, mikä näkyi tälläsenä erikoispäivänä tosi selvästi. Vain yksi pojista oli niin rohkea, että laittautui pikkusen, ja loppujen lopuksi hän pyysi mua jopa lakkaamaan kyntensä, hah :D Pienen avustuksen jälkeen oppilaat alkoivat keksiä vähän mielikuvituksellisempia kuvauspaikkojakin, ja kivoja otoksia saatiin. 







8. luokka


Lauantaina täällä kävi jotain isoja jehuja Addiksesta, jotka päättää ilmeisesti hyvinkin pitkälle tän koulun tulevaisuudesta. Päästiin Patrician kanssa sen ansiosta kampaamoon hiushoitoihin koko aamuksi, koska koulu halus näyttää näille tarkastajille, että sen on oltava laadukas ja hyvä paikka, koska jopa ferenzit käy siellä oppilaiden asiakkaina. Sain neljän tunnin setin, pesut, hoidot, naamiot, hieronnat, kaikki mahdollinen, huh mitä hemmottelua! Teki niin hyvää mun auringon polttamalle koppuratukalle. 

Sunnuntaiaamuna heräsin kukonlaulun aikaan, mihinkäs muaallekaan kun kirkkoon! Täällä kaikki kristityt käy sunnuntaisin kirkossa, ja meno siellä on vähän erilaista kun Suomessa. Uskonnot on oikeastaan ihan yhtä tän kulttuurin kanssa, ja kirkossa käynti vaan kuuluu asiaan.  Täällä uskonto on jotenkin sidoksissa kaikkeen muuhun, se näkyy koko ajan ja joka paikassa, jotkut tietty harjoittaa sitä ahkerammin kuin toiset, mutta se vaan kuuluu tän maan kuttuuriin ja täällä olemiseen. Suomessa en oo varmaan koskaan ripariaikoja lukuunottamatta käynyt kirkossa "huvikseen", mutta täällä meen ihan mielelläni.


Kirkon musiikkihommia. Kuurot istuu kirkossa aina edessä, 
jossa tulkki kääntää laulut ja muut viittomiksi.



Tälläistäkin menoa.. Jonkun aikaa mietin, 
uskallanko edes ottaa kameraa esiin, mutta päätin sitten rohkaista itseni.



Lauantain hiuspesut tehtiin aikas jääkymällä vedellä, (koska koululle ei tule mihinkään, edes asuntoloihin, lämmintä vettä) josta pienen aivojäätymisen lisäksi seurasi kaktus kurkussa -olo ja orastavan flunssan yltyminen. Toivottavasti nuhanokka rauhottuu viikon aikana ennen 11 tunnin lentoja! Kotiinpaluu alkaa lähestyessään olemaan koko ajan enemmän mielessä, ja oon alkanut näkemään siitä jo unia. Viime yönä kävin esimerkiksi äitin ja iskän luona viikonloppulomalla täältä, unessa tuntu ihan järkevältä lentää sinne ja takasin parin päivän sisällä.. Oon koittanut vähän listata, että mitä vielä pitäis ehtiä tekemään täällä, ja tuntuu, että se lista vaan kasvaa koko ajan. Miten kaikki onkin voinut vaan jäädä? Tai no, just siirsin yhdenkin homman "ehtiihän sen huomennakin" -ajatuksella johonkin tulevaisuuteen, ehkäpä siinä on syy :D

Ekaluokan suloinen Lemlem

Pojat näytti taitojaan Twister -narulla

Tästä lähtee viimeinen viikko, tosi vaikee käsittää, että jo viisi viikkoa ollaan oltu täällä.. Noh, nyt en mieti sitä liikaa, vaan lähden hakemaan askarteluvälineitä ja rupean askartelemaan muutaman oppilaan kanssa pientä ylläriä, siitä lisää seuraavassa tekstissä! :)


♥ Minna

torstai 26. kesäkuuta 2014

Nyt saa juhlia taas

Huh, on ollut aika haipakkaa viikonlopusta saakka. Kiva niin, tykkään kyllä hirveesti kun on paljon tekemistä. Lauantaina juhlittiin täälläkin juhannusta ja sen kunniaksi meillekin tulee vihdoin vettä, jippijee! Lähdettiin aamupäivästä oppilaiden matkassa torille ostamaan jotain grillattavaa, kun oppilaat oli sopivasti juuri lähdössä ostamaan koululle ensiviikon ruokia. Tori onkin aika kreisi menomesta, valtavan suuri alue täynnä kaikkea mahdollista myytävää; hedelmiä, kasviksia, mausteita, astioita, vaatteita, koruja, karjaa, kanoja... Kaikki myytävät on asetettu vieri viereen maahan, ja myyntipisteitä kattaa siellä täällä värikkäät kangaskatokset. Ihmisiä on aivan hulluna, koska kaikki ostaa viikon ruoat tuolta. Haju on aika uniikki, eläimet ja niiden ulosteet, mausteet, ruoat, lika, hiki, kaikki kerralla suoraan nokkaan. Harmi ettei ole kuvaa tuolta härdellistä, siellä ei vaan pysty mitenkään kaivamaan kameraa esiin. Kaikki aika menee laukun vahtimiseen, eteen päin kävelemiseen ja maahan levitettyjen myytävien ruokien väistelemiseen. Käveltiin siellä sellasen ihmismassan ympäröiminä koko ajan, koska meidän valkoset naamat oli edelleen jotenki superkiinnostava vetonaula. Tuntui, että sai kunnolla hengitettyä vasta kun selvitettiin tiemme ulos tuolta sekamelskasta. 

Juhannussaunan jälkeen ruvettiin sitten kokkailemaan. Krisu toimi mastercheffinä ja me Heidin kanssa kuorittiin perunoita ja vahdittiin nuotiota. Suomessa mun juhannuspöydässä olis varmaan ollu makkaraa ja sidukkaa. Täällä me grillailtiin uuniperunoita, maissia, lihapullia, kesäkurpitsaa, tomaattia ja pihviä. Saatiin myös oikeeta ruisleipää ja savumuikkuja, sekä valkkaria, jee! Englantilainen koululla asuva vapaaehtoistyöntekijä Patriciakin palasi Addiksesta just hyvin illanviettoon. Yhtäkkiä huomattiin jotain hässäkkää poikien asuntolalla, joka on ihan Heidin asunnon vieressä. Pojat osotteli taskulampuilla viereiselle pellolle, josta näkyi kiiluvat silmät, hyeena! Kävelin poikien asuntolalle pellon poikki että näkisin paremmin, ja asuntolan portilla pojat näytti mulle taskulampuin, että pellolla oli kolme hyeenaa. Joista yhden ohi olin kävellyt viiden metrin päästä. Hyiiii melkein pissasin housuun, en tajunnu yhtään et se oli niin lähellä! Hetken aikaa panikoin, ihan pikkusen vaan, ja poikia nauratti mun nössöily ja ne yritti säikytellä mua viel lisää. Onneks asuntoiloiden ympärillä on tosiaan ne hyeena-aidat, ja porteissa nyt uudet kestävät lukot, jotka saatiin lahjoituksena tänne vietäväksi. Nää ällöhyeenat tulee näköjään ihan iholle, ja jo melko aikaisin illalla, niin oppilaat on ainakin aitojen sisäpuolella turvassa.


Juhannustunnelmaa

Suomenliput koristeena, tottakai

Maanantaina oli pitkä ja hektinen päivä. Jotenkin kaikki oli viikonlopusta väsyneitä, ja tehtiin töitä koko pitkä päivä. Aamulla pidin mun tunnin kasiluokkalaisille ja sen jälkeen aloin juoksemaan ympäri koulua ja yritin haalia kasaan tarvikkeita mun seuraavaan projektiin. Kysyin rehtorilta luvan, että saanko vähän maalata seiniä, ja se vastasi, että saan maalata ihan mihin haluan. Kova on luotto siis :D Puu- ja metallityön opettajat on molemmat kuuroja, mutta kykenin viitomalla saamaan kasaan mustaa maalia ja pensselit. Havahduin siihen, että yritin tavata maalipurkin kyljestä, että onko maali sopivaa seinien maalaamiseen. Hei haloo, sitä maalia joko on tai ei ole, ei täällä oo vaihtoehtoja tai varaa olla kauheen kranttu. Pyysin avuksi kymppiluokkalaisen Abrehamin, ja sen kanssa maalattiin poikien asuntolan tv-huoneen seinää, tehtiin sinne sellanen koristepuu. Työt eteni alkuun vähän hitaasti, kun samalla ei oikein voi viittoa ja maalata, ja Abris on aika puhelias kaveri, niin joka kerta piti keskeyttää hommat siks aikaa et saatiin juteltua. Valmista kuiteski tuli, ja ainakin maalarit oli tosi tyytyväisiä työn tuloksiin. Tiistaina maalattiin samanlainen puu myös tyttöjen asuntolaan. 
 
Maalaushommia tyttöjen asuntolassa

Poikien tv-huoneen valmis maalaus

Maalin kuivuttua ripustelin oksille voimalauseita

Valmis!

You are so perfect

Koululla ei sattunut olemaan mitään kunnollista ainetta, jolla maalin saa pois käsistä. Täällä on töissä sellanen ihan Snoop Doggin näkönen tyyppi, joka aina pelleilee ja vitsailee. Tää Snoop Dogg sit otti jonkun kanisterin ja sanoi, että meiän pitää pestä sillä kädet, et sillä lähtee kyl maali. Olin ihan varma et se tekee jonku jekun, et siel kanisterissa on esim. jotain aasin pissaa ja sit kaikki nauraa ku pesen sillä käsiä. Noh, ei ollu. Oli bensaa, ja ihan kyl lähti puhtaaks. Ei vaan olis itselle tullu mieleen pestä bensalla käsiä...

Iltapäivällä lähdettiin käymään lexoissa, eli hautajaisissa. Tässä lähellä asuvan hierojan ja lastentarhaopettajan Itetun veljen vaimo oli lauantaina kuollut synnytykseen, ja tää viikko vietetään siis hautajaisia. Lexoihin menevät kaikki, jotka jollain tapaa tuntee vainajan, tai jonkun hänen lähisukulaisen, ja siksi meidänkin oli mentävä, koska ollaan jo kuulemma Itetun "vanhoja ystäviä". Vieraita käy siis ihan hirveesti, joka päivä viikon ajan. Läheisimmät käy lexoissa useampanakin päivänä. Ekaa kertaa surutaloon tullessa kuuluu itkeä, valittaa ja voivotella ihan tosi kovaäänisesti, mutta meidän ei tarvinnut osallistua tähän, koska Heidi on raivannut täällä tietä ferenzeille (valkonaamoille), ja nää ymmärtää, että ferenzit ei itke. Miehet ei saa mennä taloon sisälle, vaan istuvat ulkona sellasessa juhlateltassa, juttelevat ja pelaavat korttia. Naiset pukeutuu päänpeittävään suruhuiviin ja istuu sisällä, keittää kahvia ja kertoo vainajasta laulaen tarinoita. Ihan hyvä perinne varmaan senkin takia, että näin surevat saa surra yhdessä, mutta myös saavat ajatuksia vähän muualle. 

Mua rupes oikeasti surettamaan, kun katselin perheen lapsia. Jo se pelkästää oli ihan kauheeta, että niiden äiti oli just kuollut, mutta viel hirveämpää on niiden lasten tulevaisuus ilman äitiä. Ensinnäkin perheen vanhin, 14-vuotias tyttö, huolehtii tästä eteenpäin vauvasta ja muusta perheestä ja joutuu jättämään koulut kesken. Pieni purkki vauvan äidinmaidonkorviketta maksaa tällä hetkellä 160 birriä (n. 6 e) ja täällä keskipalkka on n. 500-1000 birriä kuussa, vauva tarvii tuota korviketta muutaman purkin jo viikossa. Perheen isällä ei oo tällä hetkellä töitä, mutta onneks luvassa on ehkä jotakin. Isä kuitenkin menee tulevaisuudessa luultavimmin uusiin naimisiin ja hankkii lisää lapsia, jolloin nämä lapset joutuvat asumaan ties mihin, luultavasti kadulle. Tää on niin sanoinkuvaamattoman karua ja raadollista. Maailma ei anna meille kaikille ihan yhtä hyviä kortteja elämään.

Täällä näitä hautajaisia on aika usein, tietysti koska väkeäkin on aika paljon (Etiopian väkiluku on tällä hetkellä n. 90 miljoonaa ja tällä menolla väen määrä tuplaantuu alle 30 vuodessa), mutta myös siksi, että turhia kuolemia sattuu edelleen usein. Tietämättömyys ja pula aivan kaikesta aihettaa sen, että ihan normaaleihin sairauksiin saattaa kuolla. Samasta syystä esimerkiksi moni koulun oppilas on kuuroutunut ihan vaan korvatulehduksen tai muun sairauden seurauksena, ihan turhaan. Monena iltana ollaankin kuultu itkuhuutokulkueen valitus, joka saattaa merkitä siis jonkun kuolemaa, mutta myös sitä, että joku paikallisten kannattama maa on hävinnyt ottelun jalkapallon mm-kisoissa..

Maanantai-iltana oltiin niin poikki kaikista päivän hommista, että päätettiin lähteä porukalla syömään Lemmaan, paikalliseen ferenzi-turvalliseen ruokapaikkaan. Takasin tullessamme koulun piha-alueella huomasimme taskulampun valossa, että meidän edessä tiellä kävelee jälleen hyeena. "Kattokaa, tuolla menee hyeena! Eiku meneekö, vai tuleeko.. Tulee, TULEE!" -keskustelu sai sydämen hakkaamaan sataamiljoonaa. Onneksi hyeena tajusi olevansa alakynnessä ja väisti meidän mekastavaa sakkia. Loppumatka käveltiin taisteluvalmiudessa, kun ei yhtään tiennyt mihin puskaan se oli mennyt piiloon. Ne on vaan niin sairaan rumia, isoja, ällöttäviä ja pelottavia! Ja sen kerran kun hyeena-asetta (=pesismailaa) olis tosissaan tarvinnut, niin se ei ollut mukana.

Lexoista ja hyeenasta huolimatta maanantai oli tosi onnistunut päivä, saatiin paljon aikaan ja oli kivaa. Tosin oli sitten keskiviikkona.. Aamun tunti oli jotenkin ihan pannukakku. Ensinnäkin oppilaat oli puoli tuntia myöhässä, ja sanoin niille tosi tiukasti, että jos mä oon tullut Suomesta saakka pitämään niille tuntia ni sinne kanssa tullaan ajoissa, ja että on tosi epäreilua niitä ajoissa olevia oppilaita kohtaan, että niiden pitää odottaa et saadaan koko porukka haalittua kasaan ja alotettua. Ei siis alkanut kovinkaan iloisissa merkeissä. Yhdellä oppilaalla oli tosi huono aamu ja se vaan mökötti eikä tehnyt mitään, ja taas mulle tuli siitä paha mieli kun en halua et mun oppilaat ei tykkää olla mun tunneilla. Tiedän, mulla on vähän kasvettavaa tollakin saralla, ja tiedän, ettei kaikki oppilaat tuu ikinä tykkäämään musta, that's the way it is. Siltikin se ärsytti ja harmitti. Onneks Patricia oli tuonut meille Addiksesta suklaata ni se vähän helpotti. 





My Plan to Cope, kuinka selviän vaikeista tilanteista?

Muutama päivä sitten tavattiin kaupungilla yks opettaja Maren koulusta, jossa siis oon tehnyt kaks kuukauden opeharjoittelua aiemmin. Tää ope kutsui meidät tulemaan keskiviikkona käymään tuolla Maren koululla. No mehän lähdettiin. Poikien asuntolanhoitaja Binyam ajaa asuntolatyön ohessa bajajia, ja hän lupasi heittää meidät keskustaan ja auttaa saamaan kyydin Mareen jonne on n. 10-15 km matka, ettei meiltä pyydetä ihan kohtuuttomia hintoja valkonaamalisällä. Eipä onnistunut, ja Binyam ei halunnut antaa meidän maksaa ihan kohtuuttomasti tuosta kyydistä, joten hän lähti sitten itse ajamaan meitä sinne, vaikka olikin hänen ainoa vapaa-aikansa päivästä. Vähän matkaa köröteltiin, kunnes piti kääntyä takaisin tankkaamaan. Uusi yritys, ja nyt päästiin Mareen saakka, ja vähän ohikin, kiitos meidän nukkuvien puolueen. Maren koulu on nyt sadekauden alkaessa ihan erinäköinen kuin kuivempaan aikaan siellä käydessämme, joten railakkaasti huristeltiin ensin ohi. Lopulta kuitenkin löydettiin koululle, ja lähdettiin etsimään opettajia. Paikalla oli tutun vartijan lisäksi vain muutama opettaja, joista yhden tunsimme. Yhteistä kieltä ei löytynyt kuin muutaman sanan verran, mutta parin puhelinsoiton jälkeen kuulemma meidän tutut opettajat olisivat tulossa. Jonkun aikaa odoteltiin, ketään ei näkynyt. Meidän oli pakko lähteä takaisin koululle, koska piti jatkaa töitä ja matkaan menee bajajilla n. 40-50 minuuttia. Takaisin päästyämme alkoi satamaan ja flunssakin iski päälle. Ei ollut helppo päivä, ei.  


Löytyihän se Maren koulu, muttei sitten kuitenkaan opettajia..

Tänään on juhlapäivä, kymppiluokkalaiset järjestää päättäjäiset. Koko viikko on tehty pieniä valmisteluja, kokkailtu ja sellaista. Tänään on sitten kunnon tohina päällä. Tytöt käy vuorotellen laittamassa tukkaa kampaamossa ja ruoat tehdään ihan alusta saakka itse, niimpä pojat on olleet teurastushommissa ja tytöt pilkkovat ja keittelevät kaikenlaista koko päivän. Kohta puoliin ruoat alkavat olemaan valmiita, tytöt menevät meikkaamaan ja laittamaan päälle itsetehdyt valmistujaismekot. Illalla mekin pistetään parasta päälle ja lähdetään juhlimaan! 

Kikkaroita tukkaan



Haymiksellekin kynsilakkaa

Ensin leikataan lihat, sitten lakataan kynnet

Mitä useampi kokki, sen.. enemmän soppaa?
 
Täällä oon löytänyt sen ekaluokkalaisen oppimisen ilon. On maailman siisteintä oppia viittomaan uusia sanoja, esim. maiden nimiä, värejä tai vaikka viikonpäivät amharaksi, ja sitten jossain sopivassa välissä voi vaan heittää lauseen, jossa käyttää niitä. Yhtenä päivänä hämmensin vähän pienimpiä oppilaita, kun ne kiusas yhtä seiskaluokkalaista poikaa sen parrasta. Sanoin niille juuri opituilla viittomilla, et Suomessa myös naisilla alkaa kasvamaan parta kun ne kasvaa aikuisiks, ja samoin myös amerikkalaisilla naisilla. Ne oli ihan huuli pyöreenä, ja kysyi, että mites englantilaiset naiset? Hah, mua niin nauratti, mut pystyin pitämään jäänviileän pokerinaaman. Eihän ne oo elämässään nähneet montaakaan aikuista suomalaista naista, niin mistäpä ne voi tietää. Jos isommat oppilaat ei vielä oo kertoneet niille et juksasin, niin sori Heidi. Älä ihmettele miks eskarit silittelee sun poskia lähipäivinä.


♥ Minna