keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Hyvä alku, loistavaa jatkoa odotellessa!

Ekat omat tunnit on nyt pidetty, ja vitsi että onkin alkanut kivasti! Maanantain tunnilla oli koko kymppiluokka, kerroin kurssista ja oppilaat sai koristella omat vihkonsa. Ajattelin että poikia ei välttämättä jaksa kiinnostaa askartelu, mutta ihan yhtä innokkaasti kaikki väkersi vihkojensa kansiin paljettisydämiä ja liimaili tarroja :) Lopputunnista puhuttiin Facebookista, mm. että millaiset kuvat on sopivia ja ketä kannattaa pyytää ja hyväksyä kavereiksi siellä. Niin hullulta kun se kuulostaakin, niin face on rantautunut viimeisen vuoden aikana tänne savannien ja savimajojen keskelle, ja (ilmeisesti) nuoret on jopa keksineet sille oman viittoman amharaksi :D Suomessa lapset tietää jo eskarissa median vaaroista ja mahdollisuuksista, täällä netti on vielä niin uusi juttu, että aikuiset ei tiedä siitä mitään, eikä siis oikein kukaan osaa siitä opettaakaan.

Loput kurssin tunnit pidän tytöille ja pojille erikseen, tytöille kahtena päivänä alkuviikosta ja pojille sitten kahtena päivänä viikon lopulla. Tämä oli opettajien toive, näin oppilaat pystyvät kuulemma ehkä paremmin avautumaan aroista aiheista, ja ainakin saan pienemmät ryhmät ja pystyn juttelemaan kaikkien kanssa henkilökohtaisemmin. Tyttöjen ekat tunnit meni tosi hyvin, paljon paremmin kun osasin odottaa. Kahdella ekalla varsinaisella opetustunnilla käsiteltiin erilaisuutta ja sen hyväksymistä sekä tunteita, niiden näyttämistä ja ymmärtämistä.

Kurssin tärkein asia


Tarkkaa puuhaa






Pojatkin malttoivat tehdä tunteella ja tarkkuudella




 

Mulla oli tyttöjen tunneilla superhyvänä tulkkiapuna yks nuori opettaja, Belay. Jonkun verran osaan jo itsekin viittoa, varsinkin kun itsekeksimillä improvisoiduilla viittomilla pärjää hyvin. Paremmin kuitenkin ymmärrän viittomia kuin itse viiton, ja vaikken tiedä jokaista viittomaa niin yleensä asian kuitenkin ymmärtää, koska viittomat on niin konkreettisia. Oppilaat vaan viittoo usein niin hullua vauhtia, että mun ymmärtämisen kannalta on ihan sama viittooko ne oikeita sanoja vai hätisteleekö kärpäsiä, niin että tulkki tulee kyllä ihan tarpeeseen! Välillä mä myös puhun huomaamattani oppilaille ihan vaan ääneen, jota seuraakin sitten pitkä, kysyvä katse. Jotenkin hämmentävästi ne tosin ymmärtää siitäkin välillä.. Joskus tuntuu, että vaikkei meillä oo yhtäkään yhteistä kieltä, niin silti näitä oppilaita on helpompi opettaa, kun vaikka suomalaisia evvvk asenteella varustettuja teinejä. 

Loppuun vielä kuvaterkkuja koulun pienimmiltä oppilaita! :)

Ihanat pienet eskarit :)


Pienet selviytyjät. Punapaitainen Alazer tuli syksyllä kouluun eskariin nyrkit pystyssä, takana ilmeisesti hyvinkin rankka ja väkivaltainen lapsuus. Vielä joulunakin totisen Alazerin nyrkit viuhuivat ahkerasti, ja onkin ollut superihana huomata kuinka hänestä on kevään aikana kuoriutunut iloinen ja leikkisä pikkuäijä. Keltapaitainen Haymanot on jo toisella luokalla, ja hänen veljensä ja siskonsa ovat myös täällä koulussa seiskaluokalla. Haymiksen tarina on tosi surullinen, kun hän oli ihan vauva, hänen vanhempansa joutuivat verikoston uhriksi. Haymanot oli äitinsä selkärepussa, kun hänet ammuttiin kesken peltotöiden. Neljä orpoa, alle 10-vuotiasta kuuroa sisarusta, päätyi Addiksen lähelle orpokotiin, josta he sitten lopulta pääsivät tänne Hosainan kuurojen kouluun. Ei jotenkin pysty edes itse tajuamaan kuinka rankkaa tälläkin perheellä on ollut, varsinkin kun kaikki ovat kuuroja, ja ovat joutuneet pitämään toinen toisistaan huolta koko pienen elämänsä. Aivan uskomattomia selviytyjiä


Auringon paistetta kaikkien päivään! :)
Minna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti