Taistelun arvoinen

Kesäisiä terkkuja täältä juurikin sulle!

Takapihan toveri :)

Meille tulee (ehkä) alkuviikosta uusi kämppis, joku nainen Kanadasta, muusta ei oo tietoa. Lauantaiaamuna ehdittiin just päästä sängystä ylös, kun ovelle ajoi kuorma-auto, ja koulun pojat alkoivat raahaamaan uusia kalusteita ovesta sisään. Aikamoinen härdelli, mutta kiva kun saatiin samalla siivottua kunnolla ja nyt täällä on paljon kodikkaampaakin kun on uusia huonekaluja. Huomasin vasta lounaalla, monta tuntia koulun alueella juosseena, että mullahan on edelleen yöpaita päällä. Noh, kerrankos sitä.

Sunnuntaina koulun suomalainen opettaja Heidi vei kaikki kymppiluokkalaiset kahville läheiseen kahvilaan ja meidätkin kutsuttiin mukaan. Oppilaat saivat kertoa siitä, miltä kouluuntulo oli aikanaan tuntunut, ja mitä he haluavat tulevaisuudelta nyt kun lähtevät pois. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa, itkevistä ja pelokkaista pikkulapsista on kasvanut vahvoja ja rohkeita nuoria aikuisia. Yksi tyttö kertoi, että kun hän oli tullut neljännelle luokalle ryhmään mukaan, hän oli pelännyt yhtä luokan poikaa ihan hulluna, koska tämä oli ihan hirveen pitkä ja ihonväriltään melkein musta. Muut luokkalaiset olivat heittäneet vettä myllyyn ja pelotelleet tyttöä, että jos hän ei ole kunnolla, esim. syö lautastaan tyhjäksi, niin ne hakee tän pojan paikalle. Nykyään onneksi nämäkin kaksi ovat hyviä kavereita :D

Kahvilassa, aika totisia likkoja sattunut kuvaan

Halusimme myös tietää, kuka heistä huolehtii koulun jälkeen ja missä he aikovat asua. Ollaan puhuttu Heidin kanssa, että tullaan auttamaan muutamien köyhimpien oppilaiden opiskelua ja elämistä tulevaisuudessa, ja oppilaat arvasivatkin, että tämän pärjäämiskysymyksen taustalla oli muutakin kuin uteliaisuus. Kaikki vakuuttivat pärjäävänsä, ja jokainen sanoi jonkun muun luokkakaverin kaipaavan enemmän apua kuin itse kaipaa. En vaan löydä sanoja sille, kuinka uskomatonta se on, että ihmiset, joilla ei oikeasti ole mitään, on valmiita silti antamaan muille aina ennen kuin pyytävät itselleen mitään. Varsinkin kun tietää, kuinka paljon väkivaltaa, syrjintää, köyhyyttä ja yksinäisyyttä nämäkin oppilaat ovat elämässään kokeneet. Näiden nuorten sydän on enemmän kuin puhdasta kultaa, täynnä pyyteetöntä lähimmäisen rakkautta, mistä ainakin mulla on niin paljon opittavaa, ettei elinikä taida siihen riittää. Esimerkiksi yhden pojan, Kolokin, vanhemmat ovat kuolleet ja hän sai joitakin vuosia sitten aivohalvauksen, mistä hänen kroppansa vasen puoli ei ole palautunut ennalleen. Kolok on yksi nöyrimmistä ja kiitollisimmista ihmisistä kenet tiedän, hän ei koskaan pyydä mitään itselleen, vaan on tyytyväinen siihen mitä saa, tai ei saa. Kysyttäessä hän sanoi "jonkun tädin" kyllä auttavan, ei kuulemma hätää. Vieressä istuva luokkakaveri sanoi meille heti perään, ettei tällä pojalla ole oikeasti ketään, että kun koulu loppuu, hän jää ihan yksin. Kolok onkin yksi näistä oppilaista, jonka koulutusta aiomme tukea.

Turvallista matkaa! Kuurot ei saa ajaa Etiopiassa autoa, koska ovat vissiin siihenkin hommaan kykenemättömiä (???). Pojilla on kuitenkin vaistonsa, joita pitää seurata, ja kunhan olimme napanneet avaimet virtalukosta, Kolok pääsi toteuttamaan itseään.

Zekariyaan koulumuisto sai mun sydämestä särkymään jälleen yhden palan. Hän kertoi, että oli kolmannen luokan jälkeen kesäloman alettua odotellut isäänsä hakemaan häntä koululta. Kotiin on kolmen päivän ajomatka, vähintään viikon matka aasilla, eli pieni koululainen ei siis mitenkään selviä tuosta matkasta yksin. Zekariyas oli odottanut koulun portilla isäänsä. Kaksi viikkoa, joka päivä. Isä ei tullut. Nykyään Zekariyas ei enää edes muista miltä hänen isänsä näyttää. Nyt, monta tuntia myöhemmin tätä kirjoittaessani, kyyneleet polttelee edelleen silmiä ja kurkkua kuristaa. En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi vaikka kuinka yritän. Tuntuu ihan sairaan vihaiselta, miten kukaan voi tehdä omalle lapselleen noin! Toisaalta haluaisin rutistaa sen pienen koulun portilla seisovan Zekariyaan syliin ja näyttää kuinka tärkeä ja rakas hän on. En pysty edes kuvittelemaan miltä pienestä lapsesta tuntuu tajuta, että omat vanhemmat on hylänneet. Kenestäkään ei sais sanoa näin, mutta sen iskä on kyllä maailman suurin idiootti! Nyt se ei saa koskaan tutustua sen omaan poikaan, joka on ihan mahtava tyyppi, hulvaton ja hauska. Se ei kuule sen pojan kuplivaa naurua, tai näe kuinka sairaan hyvä koripalloilija se on.

Zekariyas heittäytyi rohkesti kaunistautumispäivään :)

Yks surullisimmista asioista on se, että voisin kertoa vastaavista kohtaloista vaikka kokonaisen kirjasarjan verran. Samanlainen tarina on todellisuutta ihan hirveän monelle jollain lailla vammaiselle tai erilaiselle lapselle täällä. Esimerkiksi tän koulun oppilaiden vanhemmista noin puolet on hylänneet oman lapsensa, kokonaan. Viimeksi kun oltiin täällä, lapsilla alkoi joululoma. Oli aivan kauheaa, kun monet pikkuoppilaat odottelivat vanhempiaan hakemaan heitä kotiin, ja kukaan ei vain tullut. Jotkut tiesivät jo etukäteen, etteivät pääse lomaksi kotiin. Meille sanottiinkin silloin, että täällä tarvitaan paljon syliä ja halia, koska tuolloin pienimmät lapset tajusivat ekaa kertaa, että äiti ja iskä eivät tule. Vanhemmat oppilaat ovat jo tottuneet tähän, mutta silti heistä näki, että asia vaivasi ja suretti, tietysti. Sitä on niin vaikea käsittää, mutta täällä, etenkin syrjäseuduilla ja pienemmissä kylissä, vammainen lapsi on niin suuri häpeä, etteivät omat vanhemmatkaan siedä sellaista lasta. Esimerkiksi yhdellä alueella vammaiset lapset poltetaan elävältä. Tosi monelta oppilaalta, varsinkin pojilta, löytyy isoja arpia ympäri kehoa muistuttamassa julmuuksista.

Tällaista maailmaa katsellessa heiluu usein säälin ja voimattomuuden rajalla. Tekis vaan niin mieli tehdä jotain, saada nää lapset ymmärtämään kuinka upeita ne on, kuinka arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. En vaan osaa, en tiedä keinoja ja sanoja, aikaa on auttamattoman vähän.. Jos maailma on tähän saakka tallonut voimalla näiden yli, miten niitä jälkiä voi millään sanoilla tai teoilla korjata? Näitä lapsia ja nuoria tarkemmin katsoessaan kuitenkin tajuaa, että eihän nää ole heikkoa tekoa alkuunkaan. Jos on kokenut niin hirveitä ja epäinhimillisiä asioita, ja selvinnyt niistä kuten nää oppilaat, kertoo se väkisinkin jotain heidän sisustaan ja vahvuudestaan. Arvottomista virhepainoksista tuleekin vanhempia ja puolisoita, opettajia, mekaanikkoja, lääkäreitä, pikajuoksun maailmanmestareita.. 

Selviytyjiä ja voittajia, ihan jokainen. 

♥ Minna