tiistai 13. toukokuuta 2014

Ensiaskelia

Tästä sen pitäisi sitten lähteä, ensimmäisen blogitekstin. Valkoisen paperin syndrooma vain vaivaa.. Tuntuu, että pitäisi aloittaa jotenkin hienosti ja erityisesti, mutta yksikään järkevä lause ei löydä tietään pääkopasta näppäimistölle. Noh, käyhän se näinkin, jaarittelemalla kiertotietä ;)

Tämän blogin tarkoituksena on siis kuvata mun kokemuksiani vapaaehtoistyöstä Afrikan mantereelta. Toukokuussa 2014 heitän rinkan selkääni ja suuntaan kohti Etiopian vuoristoisia maisemia yhdessä mieheni Krisun kanssa. Reissaamme Etiopian pääkaupungin, Addis Abeban, kautta pitkin mutkaisia vuoristoteitä Lounais-Etiopiaan, Hosainaan. Reissumme tarkoituksena on työskennellä Hosainan kuurojen koululla heinäkuun ensimmäiseen viikkoon saakka. Päivittelen blogiin kokemuksia tuosta työrupeamasta aina kun vain paikallinen netti sen sallii (hyvin epämääräinen lupaus, voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain päivittäisten kertomusten ja täyden nettihiljaisuuden väliltä ;)).

Mikäs sitten on kesän plääni?  
Vapaaehtoistyömme koostuu useista projekteista. Päähommanani pidän muutamille luokille lasten ja nuorten mielen hyvinvointia edistävää Friends-ohjelmaa. Olen käynyt kyseisen ohjelman koulutuksen Asemanlapset ry:n kautta syksyllä 2013 ja teen myös graduni ohjelmaan liittyen. Kurssin tavoitteena on hienosti sanottuna pyrkiä eheyttämään oppilaiden minäkuvaa ja auttaa heitä selviytymään vaikeassa asemassaan vammaisena lapsena kehitysmaassa. Käytännössä teemme harjoituksia, joiden avulla oppilaat oppivat tunnistamaan tunteitaan, löytämään hyviä asioita itsestään ja elämästään sekä selviytymään vaikeista tilanteista.

Kurssin ohella teemme "Ihana minä" -vihkoja, joihin keräämme kurssimateriaalia ja teemme joitakin tehtäviä. Lisäksi noihin vihkoihin tulee mm. kuvia oppilaista, tsemppilauseita ym. Tarkoituksena on, että huonoinakin päivinä oppilaat voivat löytää tuosta vihkosta voimia jaksaa, ja ehkäpä he huomaavat, kuinka loistotyyppejä ovatkaan, vaikka koko elämänsä ajan heidän itsetuntoaan on poljettu maahan.

Friends-kurssin lisäksi toinen tärkeä työni on "kouluttaa" erästä koulun entistä oppilasta liikunnanopettajaksi, jotta hän saa jäädä koululle töihin eikä hänen tarvitse palata takaisin kotiinsa, jossa asiat eivät ilmeisesti ole kovinkaan hyvin. 

Krisu on ammatiltaan medianomi, ja hänen kesän jobinsa liittyvätkin tuohon alaan. Krisu tekee kuurojen koululla Friends-kurssia tukevaa projektia valokuvauksen avulla, ja järjestää sitten Suomeen palattuamme näyttelyn noista kuvista. Näyttelyn tuotot lahjoitetaan lyhentämättömänä suoraan kuurojen koululle. Tämän valokuvausproggiksen lisäksi Krisulta on toivottu mm. mediakasvatusta oppilaille. Facebookia ei pääse enää nykyään mihinkään pakoon, ja tuo someilmiö on vallannut jalansijan myös Hosainan kuurojen koululta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Oppilaat tarvitsevat kipeästi opastusta netin koukeroissa, sillä heillehän ei kukaan ole opettanut mitään koko asiasta, toisin kuin Suomessa, jossa jo esikoululaiset tietävät teoriassa kaiken netin vaaroista ja mahdollisuuksista..

Miten päädyimme juuri tänne?
Olen käynyt samaisessa paikassa aiemmin kaksi kertaa. Tammi-helmikuussa 2013 tein yhdessä 8 muun luokanopeopiskelijan kanssa Hosainan lähellä sijaitsevalla Maren kyläkoululla opettajan opintoihin kuuluvan opetusharjoittelun, ja tuolloin vietimme myös paljon aikaa kuurojen koululla. Vuoden 2014 alussa matkustimme jälleen takaisin Hosainaan, tällä kertaa 6 hengen opeopiskelijaporukalla. Matkalla suoritimme opintoihimme kuuluvat projektiopinnot perustamalla Maren kyläkoululle iltapäiväkerhon. Tälläkin reissulla vietin lähes joka päivä aikaa kuurojen koululla, ja kesän projektin kipinä syttyi ja suunnitelmat alkoivat kyteä mielessä. Hosainan kuurojen koulu on vaan jotenkin tosi erityinen paikka, toivottavasti osaan myöhemmissä kirjoituksissa avata sitä maailmaa, niin että sinäkin saat otteen ja pääset kokemaan edes pienen, pölyisen tuulahduksen siitä :)

Hosainan kuurojen koulusta
Hosainan kuurojen koululla (koulu löytyy muuten myös facebookista) on yhteensä yksitoista vuosiluokkaa eskareista lukiolaisiin. Oppilaat asuvat koululla, vähän niin kuin sisäoppilaitoksessa. Ekan kerran kun kävin tuolla koululla, niin ajattelin että terve! Pikkulapset elää asuntoloissa ilman vanhempiaan koko vuoden! Pikkunen haloo voisi nousta Suomessa, tai oikeastaan missä vaan länsimaassa. 

Tuolla kuitenkin tuo koulu on noiden lasten pelastus. Kaikki lapset eivät valitettavasti edelleenkään pääse kouluun, joten voitte vaan kuvitella, millaiset mahdollisuudet vammaisilla lapsilla on.. Kuurojen koululla nämä lapset saavat katon päänsä päälle, oikeasti ravintorikasta ruokaa (mikä ei myöskään ole itsestäänselvyys tuolla rutiköyhässä maassa), terveellistä ja turvallista kasvatusta, sekä ennen kaikkea yhteistä kieltä puhuvan perheen. 

Kouluun tulee joka vuosi lapsia, jotka eivät tiedä edes omaa nimeään, koska heillä ei ole ikinä ollut samaa kieltä puhuvaa perhettä. Osalla lapsista on ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti, muutamien onnekkaiden kotona jopa puhutaan viittomilla, tai ainakin joku perheenjäsenistä osaa viittoa. Liian usein kuitenkin kuuro lapsi on jätetty yhteisön ulkopuolelle, piilotettu majan nurkkaan, tai jopa yritetty tappaa. Etiopiassa uskotaan edelleen, että vammainen lapsi on seurausta vanhempien synneistä, mikä tekee tästä lapsesta suuren häpeänaiheen. 

Yhteisen kielen puute yhdistettynä tällaiseen asemaan yhteisössä vaatii aikamoista selviytymistaistelua, ja ennen kouluun tuloa kommunikointi onkin hoitunut usein nyrkeillä. Kuurojen koululla sanotaan usein, että eskarissa "nyrkit avautuvat viittomaan", ei voisi osuvammin sanoa. Monet kuurot lapset käyvät vasta koulussa ensimmäiset keskustelunsa toisen ihmisen kanssa, ja kouluunhan ei tosiaan tulla välttämättä heti 6-7 vuotiaana kuten Suomessa, vaan eskarissa saattaa olla esim. 11-vuotiaitakin. Vaikeaa edes kuvitella miltä tuntuisi, jos vasta 11-vuotiaana olisi ollut ensimmäisen kerran mahdollisuus keskustella jonkun kanssa.. Ja kaikesta huolimatta, tai ehkä sen ansiosta, en ole ehkä koskaan tavannut niin elämäniloisia lapsia kuin tällä koululla. He ovat varmasti kohdanneet elämässään enemmän kurjuutta ja julmuutta kuin moni muu lapsi, ja silti heillä on jotain, mitä monilla muilla lapsilla ei ole; aivan erityinen tapa suhtautua siihen, miten maailma heitä kohtelee. 


Kuurojen koulun eskariluokka tammikuussa 2014

Elämänohje kuurojen koulun seinässä


Tulipas aikamoinen maraton-faktapläjäys, mutta ajattelin että taustojen avaaminen on näin alkuun ihan paikallaan. Nytpä tiedät mistä on kysymys, ainakin noin päällisin puolin :) 

Kaksi viikkoa reissuun lähtöön! Matkakuume alkaa kohota, mutta pieni stressi-tuskanhiki helmeilee otsalla.. Vielä on niin paljon tehtävää, ostettavaa, hoidettavaa ja pakattavaa, aika loppuu ihan kesken! Miten sitä ei vaan koskaan osaa tehdä mitään ajoissa, ikinä. Noh, täytyy vaan koittaa katsoa tätä kaaosta afrikka-lasien läpi; kaikki kyllä hoituu, ennemmin tai myöhemmin, ja jos ei hoidu, niin väliäkös sillä. Kaikki kuitenkin järjestyy :)

Nyt on peli avattu, tästä se lähtee!

Minna